Muistan kuinka en saanut nukuttua. Ajattelin Ebolaa. Sitä minä pelkäsin, enkä sitä, että aamulla kasasin tavarani ja lensin yli tuhannen kilometrin päähän tutusta ja turvallisesta lapsuudenkodistani.
Frankfurtissa en löytänyt laukkuani ja olin niin shokissa, etten jaksanut olla siitä moksiskaan. Vasta kun seisoin koko omaisuuteni kanssa junalaiturilla odottamassa junaa, joka tulikin neljäkymmentä minuuttia odotettua myöhemmin, se iski: pelotti niin paljon, että jouduin purra hammasta ja puristaa käsiä nyrkissä, etten itkisi.
Ensimmäiset päivät menivät niin sumussa, etten muista niistä muuta kuin sen, että aurinko paistoi ja oli lämmin. Kotonani oli vain tuoli, sänky, kaksi matkalaukkua ja maailman eniten hämillään oleva ihminen. Olin paikassa jota en osannut sijoittaa kartalle ja jossa ei puhuttu kieltäni.
Ensimmäisten viikkojen aikana olin todella onnellinen. Olin varmaan niin shokissa, etten osannut kaivata kotiin. Se valtavin koti-ikävä iski vasta muutamien viikkojen jälkeen, kun tajusin mitä oli meneillään.
Kun koti-ikävä on selätetty, voin todeta, että muuttaminen ulkomaille tekee vain ja ainoastaan hyvää kaltaiselleni ihmiselle. Olen alkanut nauttia yksin olemisesta ahdistumatta ja ymmärtänyt sekä oivaltanut omasta itsestäni ja itselleni tärkeistä asioista hyvin paljon.
On uskomatonta, kuinka kuusi viikkoa sitten pakkasin omaisuuteni muutamaan laukkuun ja jätin kotimaani ja kotini, hyppäsin pois mukavuusalueeltani ja vain häivyin. Itkin ja kaipasin kotiin, mutta hiljalleen huomasin kutsuvani myös tätä aluksi tuntemattomalta tuntuvaa paikkaa kodiksi, jota aloin kaivata ollessani sieltä poissa.
Lähes kaiken viihtyvyteni eteen on tehnyt tämä perhe, jonka Au Pair olen. Aivan käsittämätöntä kuinka joistain aluksi aivan tuntemattomista ihmisistä tulee yhtäkkiä suuri osa elämääsi. Ikään kuin toinen perhe, jossa tunnet olosi turvalliseksi ja tervetulleeksi.
Yhtäkkiä huomaan olevani tilanteissa, joissa ajattelen kaakaojauhetta ostaessani, että otan mielummin sitä jossa on lisättyä kalsiumia, ihan vain koska "eikö sellainen ole lapselle hyväksi". Muutenkin, parhaita hetkiä ovat ne kun näen lapsen onnistuvan jossain tai olevan onnellinen. Lapsista paistaa myös läpi se, että niitä on rakastettu aivan järjettömästi ja sekin tekee minut hyvin onnelliseksi.
Lähtiessäni Suomesta, siskoni antoi minulle pienen kuvan, jossa oli Risto Reipas ja Nalle Puh. Kuvan alla luki lause, joka saa minut edelleen jotenkin sairaanloisen liikuttuneeksi "When you see someone putting on his Big Boots, you can be pretty sure that an adventure is going to happend." Tällä kertaa puin itse vähän ehkä liian isot saappaat jalkaani ja lampsin maailmalle, mutta hyvästä syystä: tämä on tähänastisen elämäni suurin seikkailu.
Vielä on vaikeaa pukea sanoiksi sitä, miltä tuntuu muuttaa kauas kotoa ja ikään kuin aloittaa uusi elämä jossain muualla. Katson välillä kaupunkia, jossa asun ja pysähdyn miettimään, että mikä minut tähän toi. Kävelen kapeita katuja pitkin maassa, jossa tyynyt ovat kaksi kertaa isompia kuin Suomessa ja makkaran päälle laitetaan curryä. Huokaan usein syvään ja totean, että tämä on ihan paras koti. Ainakin melkein.
